Kuka pelkää Virginia Woolfia

Kuka pelkää Virginia WoolfiaKuka pelkää virginia Woolfia 2000

Ensi-ilta 15.11.2000
Muut esitykset: 22.11., 25.11., 26.11., 2.12. ja 3.12.

Kirj. Edward Albee (suom. Lauri Sipari)

Ohj. Marko Putkonen

Rooleissa:
Kaija Laine
Matti Rasilainen
Janne Juntunen
Minna Koivula

Video: Jyri Hytönen
Laulu: Anne Virta
Valosuunnittelu: Ossi Luoto
Laulujen sanat ja sävel: Marko Putkonen
Järjestäjät: Riitta Nummi ja Mervi Helander
Teatteritekninen toteutus: Ossi Luoto, Jari Lampela, Harri Aaltonen
Meikkaus: Merja Lindström
Lavasteiden toteutus: Matti Jokela ja Uffe Söderström
Visiokellarin kuvausryhmä: Jyri Hytönen, Jussi Kärnä ja Nea Salminen
Juliste: Tatu Polvinen

 

” Amerikkalaisen Edward Albeen näytelmästä Kuka pelkää Virginia Woofia tuli maailmankuulu kun siitä tehtiin filmiversio tähtinäyttelijöinä Elisabeth Taylor ja Richard Burton. Itsekin liitin näytelmän heti huippukirjallisuuteen. Elämykset vuosikymmenten takaa nousivat mieleen kun minua pyydettiin ohjaamaan tämä näytelmä. Sopivan näyttelijäryhmän myötä syntyivät myös ohjausideat. Käsikirjoitus viritti minussa uusia lauluja ja päätin lisätä teokseen laulajan. Ajatus videoiden käytöstä heräsi jo alkuvaiheessa ja yhteistyökumppaniksi tuli espoolainen Visiokellari.

Teoksen taustatietoja etsiessäni en ole saanut järkevää selitystä sille, miksi näytelmän nimi on se mikä on. Englantilaisen kirjailijattaren Virginia Woofin nimi esiintyy pienessä laulunpätkässä. Siinä kaikki. Oletan, että Edward Albee on halunnut teoksen nimellä osoittaa sen taiteellisen muodon ja sisällön sukulaissieluisuutta Virginia Woofiin, joka vierasti perinteistä juonta ja käytti mieluummin tajunnanvirtatekniikkaa.

Kuka pelkää Virginia Woofia käsittelee ihmissuhteiden vaikeuksia ja monikerroksisuutta. Näytelmässä liikutaan vallan ja uran kysymyksissä, lapsettomuuden ongelmissa, hallitsemattomien unelmien ja toiveiden maailmassa. Seksuaalinen tyytymättömyys ja turhautuneisuus kaihertavat ihmisiä, jotka alkoholin suurkuluttajina intoutuvat karkeaan toistensa tunteilla leikkimiseen ja pelaamiseen.

Vaikka tämän näytelmän kirjoittajalla on varsin raadollinen käsitys ihmisistä, teksti sisältää myös rehellistä itsetutkiskelua, ja toivoa.”

– Marko Putkonen –